Vapauden kaipuu
Koskaan ei sovi julkisesti tunnustaa, että kaipaisi aikaa ennen äitiyttä. Siinä leimautuu välittömästi sydämettömäksi ja lapsiaan vihaavaksi luonnonoikuksi, joka ei olisi edes ansainnut lisääntyä. Selvennettäköön siis heti tähän alkuun, että rakastan lapsiani (kyllä, myös tätä kohdussani elävää) niin paljon, ettei sille löydy sanoja. Olen valmis luopumaan kaikista omista haaveistani ja omaisuudestani, jos se on lasteni hyvinvoinnin takaamiseksi välttämätöntä. Antaisin vaikka henkeni heidän puolestaan.
Siitä huolimatta kaipaan välillä vapauttani, siis aikaa ennen lapsia. Jos nyt saisin päättää, niin en olisi koskaan alkanut lisääntymään tai ainakin olisin lykännyt sitä pidempään. Toisaalta taas olen ihan tyytyväinen tähän, että hankin lapseni keskimääräistä nuorempana. Siinä vaiheessa, kun suurin osa ikätovereistani kärsii univeloista vaippaikäisen kanssa, ovat omat lapseni jo vähintään esikouluikäisiä. Kaikessa on puolensa. Vapaudenkaipuuni on kuitenkin kasvanut ajoittain vähän järjettömiinkin mittasuhteisiin ja minun on välillä vaikea nauttia juuri tästä hetkestä. Tiedän, että lapset ovat vain hetken pieniä ja tulen todennäköisesti vielä kaipaamaan tätä aikaa joskus. Silti odotan kuumeisesti, että lapset kasvaisivat ja elämämme muuttuisi edes hieman vapaammaksi.
Vaikea edes kuvitella, kuinka paljon helpompaa olisi, kun ei tarvitsisi suunnitella elämää päiväuniaikojen, uhmaikäisen kiukkukohtauksien tai kolmen tunnin välein toistuvien ruokailujen mukaan. Puhumattakaan siitä, että voisimme miehen kanssa lähteä vaikka illanviettoon (tai edes ruokakauppaan) kahdestaan ilman sen suurempia suunnitelmia ja lapsenhoitajan varaamisia. Jo ruoan syöminen lämpimänä ja keskeytyksettä tuntuu nykyään ylellisyydeltä. Vessaan pääsen välillä jo yksinkin, vaikka usein oven takana vaativa koputus ja huuto pistääkin suoriutumaan reissusta vauhdilla. Kummasti sitä oppii arvostamaan yksinkertaisiakin asioita ihan eri tavalla, kun on nähnyt kuinka hankalaksi kaikki voi muuttua.
Meni aika pitkään ennen kuin edes raaskin antaa lasta hoitoon paria tuntia pidemmäksi ajaksi. Olen lisäksi tosi huono pyytämään apua varsinkaan lapsenhoidossa. Tuntuu vastuuttomalta työntää oma lapsi toisten vaivoiksi, vaikka varsin hyvin tiedän ainakin lapsen isovanhempien nauttivan kovasti pikkuisen kanssa olemisesta. En siltikään ole kehdannut pyytää hoitoapua enempää kuin kerran kuukaudessa, ellei ole ollut aivan pakko. Palkattu lastenhoitaja voisi säästää minut omantunnontuskilta, mutta parempi lapsen on mielestäni olla tuttujen (ja ennen kaikkea luotettavien) ihmisten hoivissa, kun kerran sellainenkin mahdollisuus on olemassa. Mitähän anoppi mahtaisi sanoa, kun ensi kerralla työntäisin viisikymppisen kouraan kiitoksena lapsenhoidosta?
Lapsen ollessa ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa muistan vain kuinka huumaava se vapaudentunne oli. Perhoset pyörivät vatsassa, olo oli epätodellinen ja silmänikin kostuivat liikutuksesta. Tuntui, kuin joku olisi nostanut aivan valtavan suuren lastin hartioiltani. Tarpeeseen tuli se vapaa-aika ja niin kyllä kaikki lapsivapaat hetket sen jälkeenkin. Minä en vain yksinkertaisesti jaksaisi sitä, että elämäni olisi joka hetki pelkkää äitiyttä. Tarvitsen lapsivapaani ihan siinä missä useimmat parisuhteessa elävät haluavat välillä tehdä asioita ilman kumppaniaan, eikä siitä mielestäni tarvitse kantaa syyllisyyttä. Hyvinvoiva äiti on lapsilleenkin huomattavasti parempaa seuraa kuin arkeensa kyllästynyt ja loppuunpalamisen partaalla kituutteleva ihmishirviö.
