Vapaaehtoisesti lapsettomasta äidiksi
En nuorempana haaveillut äitiydestä, vaan pidin lasten hankkimista täysin järjenvastaisena toimintana. Tuosta järjenvastaisuudesta olen kyllä samaa mieltä edelleenkin, enkä suoraan sanottuna suosittelisi lasten hankkimista kenellekään. Tiesin (ja tiedän) elämän olevan paljon helpompaa ilman lapsia. Olin täysin varma, etten tulisi koskaan vinksahtamaan niin pahasti, että haluaisin äidiksi. En pidä itseäni vieläkään erityisen lapsirakkaana ihmisenä, ja tunnen oloni luontevaksi vain muutaman tietyn lapsen seurassa. Äitiys on tosin herättänyt minussa jonkin alkukantaisen suojeluvietin kaikkia maailman lapsia kohtaan, ja aistini herkistyvät nykyään välittömästi kuullessani lapsen itkua. Ennen se lähinnä ärsytti.
Mikä sai muuttamaan mieleni? No vauvakuume. En edes tunnista itseäni noilta ”kuumeiluajoilta”, jolloin juoksin ympäri kirpputoreja hypistelemässä (ja jopa ostamassa) vauvanvaatteita, lainasin kirjastosta kaikki aiheeseen liittyvät kirjat, liityin vauvafoorumeille ja osallistuin esikoistaan yrittävien keskusteluryhmiin. Olin suoraan sanottuna sekaisin kuin seinäkello, eikä päässäni pyörinyt mitään muuta kuin vauvat ja toive raskaudesta. Mieheni ei pistänyt vastaan ja jo muutaman kuukauden kuluttua olinkin raskaana. Juuri noihin aikoihin vauvakuumeni oli alkanut jo hiipua ja hieman epäröin koko päätöstä. Ehkä siksi tulinkin juuri silloin raskaaksi, kun en enää toivonut sitä niin hartaasti ja stressannut asiaa kellon ympäri.
Koko odotusaika meni aivan järkyttävässä henkisessä myllerryksessä. Olin toki hetkittäin iloinen ja toiveikaskin, mutta suurimman osan ajasta lähinnä paniikissa. Olisin niin mielelläni vain perunut koko raskauden ja palannut takaisin entiseen, helppoon elämääni. Pelkäsin, ettei minusta olisi äidiksi, koska tuleva vastuu tuntui aivan liian suurelta kannettavakseni. Mieltäni ahdistivat ajatukset mahdollisesta erosta, vuorokaudet läpeensä huutavasta koliikkivauvasta, kätkytkuolemasta, jatkuvasta huolesta, huumeisiin sortuvasta teinistä jne… Nyt olen jo ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että niin äidiksi tulemiseen kuin itse vanhemmuutenkin liittyy aina pelkoja. Se vähän niin kuin kuuluu asiaan. Toki pelot muuttuvat lapsen kasvaessa ja toivottavasti myös helpottuvat jossain vaiheessa. Toisen lapsen odotuskin on jo sujunut paljon tasaisemmin kuin ensimmäisen. Toki kaiken aloittaminen alusta jännittää ja hieman ahdistaakin, mutta tällä kertaa katson kuitenkin tulevaisuutta suht luottavaisin mielin. Eipä ne asiat yleensä panikoimalla paremmaksi muutu.
Millainen äiti minusta sitten tuli? En kokenut mitään suurta euforiaa tai rakkauden huumaa heti lapseni synnyttyä. Olin lähinnä helpottunut pitkän synnytyksen loppumisesta ja hieman häkeltynyt siitä pienestä ruttunenäisestä rääkyjästä. Olin aluksi ihan hukassa vauvan kanssa, ja mieheni joutui hoitamaan esimerkiksi vauvan kakkavaipan vaihdon ja pyllyn pesun hyvän aikaa ennen kuin rohkaistuin itse yrittämään. Vauva-aikana se olin minä, joka hermostuin helpommin lapsen huutoon ja tunsin oloni todella avuttomaksi, kun välillä mikään hyssyttely ei tuntunut auttavan. Rakkauteni lasta kohtaan kehittyi hiljalleen lapsen kehittyessä, ja nyt en voisi enää kuvitella voivani rakastaa mitään muuta maailmassa näin ehdottomasti ja täydellä sydämellä.
Olen kuullut olevani itsevarma äiti. Minulla on selkeä linja siinä, kuinka haluan lapseni kasvattaa ja pidän kiinni päätöksistäni muiden mielipiteistä riippumatta. Asetan selkeitä rajoja ja kannustan lasta omatoimisuuteen. Olen lapsenmielinen, joten minun on helppo lähteä mukaan leikkeihin ja ymmärtää pienen ihmisen ajatusmaailmaa. Osoitan paljon hellyyttä ja kehun lastani päivittäin. Olen turvallinen vanhempi, enkä hyväksy fyysistä tai henkistä väkivaltaa lapsen kasvatuksessa. Otan herkästi selvää mieltäni askarruttavista asioista ja tietojeni karttuessa muutan tarvittaessa omia toimintapojani paremmiksi. Pyrin yksinkertaisesti olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni.
