Sairas mieli
Olen kärsinyt useista mielenterveyden ongelmista, kuten vaikeasta masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja niihin liittyvästä ahdistuksesta, syömishäiriöstä ja alkoholismista. Hoitoa olen saanut pääasiassa vain masennukseen ja ahdistukseen, mutta viimeisestä hoitojaksosta on jo vuosia aikaa enkä ole kärsinyt ainakaan masennusoireista pariin vuoteen. Olen oppinut ainakin jossain määrin hallitsemaan mieltäni ja tunnistamaan oireet ajoissa, enkä ole enää kokenut hoitoa tarpeelliseksi. En osaa oikein itsekään sanoa, miksi mieleni tuntuu olevan keskimääräistä herkempi sairastumaan. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen päätynyt vain siihen tulokseen, että minulle nyt sattui osumaan ne huonoimmat geenit mielenterveyden kohdalle.
Syömishäiriö kummittelee vieläkin välillä pääni sisällä, mutta siellä se on myös toistaiseksi pysynyt eikä vaikuta elämääni ainakaan selkeästi. Myönnän tosin, että suhtautumiseni ruokaan on kieroutunut, mutta sitä se on mielestäni ollut jo kauan ennen diagnoosiani. Lapsuuteni juhlista ja kyläreissuistakin on päällimmäisenä jäänyt mieleeni niissä tarjotut ruoat, eikä tämä ainakaan omasta mielestäni ole aivan normaalia. Satoja kertoja olen ruokkinut tunteitani, juhlistanut sillä iloisia hetkiä ja turruttanut pahan mielen. Olen rääkännyt elimistöäni naurettavan pienillä kalorimäärillä, juossut veren maku suussa aamuviideltä, ahminut ja oksentanut. Vasta äitiyden myötä tulin hieman armollisemmaksi kroppaani kohtaan, sillä kykenihän se sentään kantamaan lasta yhdeksän kuukautta, synnyttämään ja tuottamaan ravintoa vauvalle. Kaiken järjen mukaan kehoni toimii siis juuri siinä tehtävässä, mihin se on luotukin. En ole iloinen varsinkaan löystyneistä rinnoistani, jotka entisessä täydellisyydessään olivat suuri ylpeydenaiheeni, mutta pystyn sentään elämään asian kanssa ja hyväksymään muutoksen.
Suurin ja elämääni rajoittavin ongelma on vielä sosiaalisten tilanteiden vaikeus ja niiden mukanaan tuoma ahdistus. Minulla on perheeni lisäksi enää todella vähän sosiaalisia kontakteja ja vain yksi ystävä. En usko, että voisin enää oppia luottamaan kehenkään uuteen ihmiseen. En osaa ”small talkia”, vaan pakenen herkästi kovan kuoreni alle uusien ihmisten keskellä. Ennen höpötin seurassa kuin seurassa sen kummemmin miettimättä, mutta nykyään olen mielummin hiljaa kuin otan riskin kuulostaa typerältä. Menen helposti sekaisin sanoissani, enkä osaa kommentoida oikein mihinkään mitään. On kovin hankalaa pitää kontaktia keskustelukumppaniin, jos aivot käskevät samaan aikaan vain paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ahdistus iskee välittömästi, jos kuulen sanan ”ryhmätyö”. Julkisilla paikoilla en koskaan huomaa ketään tuttuja, koska kuljen omassa näkymättömässä ”putkessani” katsekontakteja vältellen. Minusta on aivan käsittämätöntä, miten joku voi esimerkiksi ruokakaupassa avata keskustelun tuikituntemattoman kanssa säästä tai vaikka omenalajikkeista.
Sosiaalisesta ”rajoittuneisuudestani” huolimatta olen kuitenkin aina rakastanut esiintymistä, vaikka se välillä kovasti jännittääkin. Minulle ei myöskään tuota ongelmia esimerkiksi pyytää myyjältä apua kaupassa tai hoitaa asioita puhelimitse. Tiedän myös tulevani huomattavasti helpommin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Uusia miestuttavuuksia kohdatessani saatan tuntea oloni kohtalaisen rennoksi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Syitä tähän on tosin helppo löytää: ei-niin-naisellinen persoonani, ”miehinen” huumorintajuni ja keskivertonaista suurempi kiinnostukseni ”miesten juttuja” kohtaan.
