Raskaus – ”Elämän parasta aikaa”
Ensimmäinen raskauteni oli yhtä helvettiä, eikä ainakaan vielä edes aika ole ehtinyt kullata muistoja. Fyysisesti raskaus oli ihan kohtalaisen helppo, en kärsinyt pahoinvoinnista tai joutunut jäämään sairaslomalle raskauden takia. Henkisesti olin aivan hajalla. Vauvan tulo ahdisti ja kaduin koko päätöstä ryhtyä äidiksi. Raskauden kokonaisvaltaiset vaikutukset sekä kehooni että mieleeni tulivat minulle järkytyksenä. Tunsin oloni lähes vammaiseksi varsinkin raskauden viimeisellä kolmanneksella. Toki olin perehtynyt paljon raskauden tuomiin muutoksiin jo etukäteen teoriassa, mutta eihän sitä kukaan voi aivan täysin ymmärtää ilman omaa kokemusta. Kenties syömishäiriötaustastani johtuen olin erityisen ahdistunut painonnoususta, pieniksi käyvistä vaatteista ja entisestäänkin paisuneesta ulkomuodostani. Jopa vauvan liikkeet alkoivat ärsyttää loppua kohden. Vauva oli erittäin vilkas liikkuja ja tuntui, kuin olisin sisäisillä mustelmilla niistä jatkuvista potkuista. Viimeiset 1,5 kuukautta odotin vain kuumeisesti synnytyksen alkamista, mutta yliajallehan se lopulta meni.
Tultuani toisen kerran raskaaksi ajattelin voivani jopa hieman nauttia ajasta, sillä olin tällä kertaa huomattavasti paremmin valmistautunut raskauteen ainakin henkisesti. Mielialani on pysynytkin suht tasaisena, vaikka ärsyynnyn kyllä selvästi raskautta edeltävää aikaa helpommin. En ole kuitenkaan katunut tätä kertaakaan kuten tein ensimmäisessä raskaudessa. Vaikka tämä raskaus onkin lievää fyysistä rajoittuneisuuttani lukuunottamatta mennyt ihan mukavasti, niin en kyllä voisi allekirjoittaa tuota otsikossa esiintyvää kliseetä missään olosuhteissa. Joko raskaus ei vain sovi minulle tai sitten olen yksinkertaisesti asennevammainen, mutta ei tästä kivaa saa tekemälläkään! Synnytys on ihan pikkujuttu tähän 40 viikon vankila-aikaan verrattuna. Ihan hirveää, kun ei pysty tai saa tehdä sitä mitä haluaisi! Haaveeksi jäävät pitkät reippailuhetket aurinkoisessa kevätsäässä, kun alapäätä vihloo vähänkin kovemmassa vauhdissa ja eläkeläiset painelevat täysillä ohi. Töitäkin tekisin mielelläni vaikka synnytykseen asti, mutta työni luonteesta johtuen se ei vain ole fyysisesti mahdollista.
Pakko tähän on kuitenkin lisätä pieni positiivisuuspläjäys perään, ettei mene ihan valittamiseksi. Olen selättänyt jo suurimman osan raskausviikoista ilman henkilövahinkoja. Saan koko tulevan kesän, syksyn ja loppuelämän aikaa kuntoilla vaikka veren maku suussa, eikä ainakaan raskaus ole hidastamassa vauhtiani. Nämä viimeiset viikot kun vielä kestän, niin kolmannelle kierrokselle ei enää tarvitse lähteä.
