En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen naisellisena, viihtynyt koruissa ja hepeneissä tai jaksanut juurikaan panostaa ulkonäkööni. Kaunistautumiseni on varsinkin nykyään todella kausiluontoista ja ajoittuu pääasiassa juhliin tai lapsivapaisiin viikonloppuihin. En edes muista, kuinka monta vuotta mahtaa olla kulunut viimeisestä kampaajakäynnistäni. Leikkaan hiukseni itse ja säästän siinä sekä aikaa että rahaa. En ole koskaan käynyt jalka- tai käsihoidossa ja kasvohoidossakin vain kerran (teininä äidin ehdotuksesta). Ennen äitiyttä viitsin sentään laittaa edes ripsiväriä ainakin kodin ulkopuolelle lähtiessäni, mutta enää ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Onhan siinä nyt hirveä työkin pestä meikit pois illalla! En omista edes kasvovoidetta, vaan käytän ainoastaan apteekin hajustamattomia perusvoiteita (joita saan suhteilla ilmaiseksi). Ihonikin voi selvästi paremmin eikä kuki kuin narsissipenkki kevätauringossa, kun olen vähentänyt meikin ja muiden turhien kemikaalien käyttöä.
Vaatteita tai kenkiä en osta itselleni juuri koskaan, ja vaatekaappini sisältö koostuukin pääasiassa lähipiirini vanhoista vaatteista. Lainaan usein myös mieheni vaatteita, koska hänenkin valikoimansa on laajempi kuin omani. Lisäksi iso osa omista vaatteistani ei enää mahdu minulle enkä ole pitkään aikaan omistanut esimerkiksi sopivia farkkuja. Olen välttänyt uusia vaatehankintoja jo vuosikausia siinä luulossa, että ”ihan pian laihdun takaisin teini-ikäisen mittoihin ja sitten joudun uusimaan koko vaatekaappini sisällön”. Sitä odotellessa… Lapsen vaatteet ostan kyllä jostain käsittämättömästä syystä lähes aina uutena, vaikkakin lähinnä alennusmyynneistä tai halpahalleista.
Epämukavimpina asusteina pidän ehdottomasti koruja ja laukkuja (luokitellaanko ne edes asusteisiin?). Vältän varsinkin laukun käyttöä viimeiseen asti ja pyrin valitsemaan juhla-asunikin sen perusteella, kuinka paljon tarvitsen säilytystilaa tavaroilleni. Rakastan siis taskuja ja yleensä saan niihin tungettua kaiken tarpeellisen, enkä joudu kantamaan mitään ärsyttävää nyssäkkää olallani tuntikausia. Reppua käytän aina muissa kuin juhlatilanteissa, jos tavaraa on kannettavana paljon. Koruja karsin usein jo juhlan tai illanvieton aikana ja viimeistään korut lähtevät heti kotiin palatessani. En käytä edes korvakoruja tai kihlasormusta arkisin, kun ne tuntuvat koko ajan häiritsevän.
On minussa kuitenkin jotain naisellista. Himoitsen kauniita korkokenkiä, vaikka käyttöä niille on vain muutaman kerran vuodessa. Nypin ja värjään kulmakarvani säännöllisesti ja pidän kynnet kauniina. Haaveilen pitkistä hiuksista ja teen mielelläni lettejä. Rakastan hyviä hajuvesiä ja tuoksukynttilöitä. Pidän kauniista kukista ja kimaltavista asioista. Omaan ulkonäkööni kohdistuvasta huolettomuudestani poiketen olen todella tarkka kotini esteettisyydestä ja varsinkin värien yhteensopivuudesta.
Monesti mietin, kuinka paljon helpompaa olisi olla mies. Mies saa rehottaa lähes luonnontilassa kenenkään kauhistelematta. Kunhan pistää juhliin vähän siistimpää vaatetta päälle, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Miesten keskuudessa ihmetystä aiheuttaa ennemminkin liiallinen itsensä puunaaminen. Olen itsekin todistanut useita kertoja, kuinka koruja käyttävät ja hiuksiaan laittavat miehet leimataan jopa homoiksi. Mielestäni jokaisella on oikeus sukupuolestaan riippumatta puunata itseään juuri niin paljon kuin haluaa, eikä siihen ole kenelläkään puuttumista. Minulle riittää, kun jokainen huolehtii henkilökohtaisesta hygieniastaan ainakin sen verran, ettei muiden tarvitse kärsiä hajuhaitoista.
Minut on opetettu pienestä pitäen tekemään kaikkia kotitöitä pyykkäämisestä puiden kantoon, vaikka vanhempieni kesken työnjako olikin hyvin pitkälti perinteisten sukupuoliroolien mukainen. Äiti laittoi ruoat, pesi pyykit ja kantoi päävastuun minun ja sisarusteni hoidosta. Isä teki pihatyöt, lämmitti talon ja huolsi autot. Olen todella kiitollinen siitä, että minulle on opetettu myös perinteisiä ”miesten töitä”, sillä ilman noita oppeja olisin varmasti tuntenut oloni todella avuttomaksi monissa tilanteissa. Mieheni perheessä kasvatus on käsittääkseni hoidettu enemmän perinteisten sukupuoliroolien mukaan.
Olen jokseenkin tyytyväinen perheessämme vallitsevaan työnjakoon. Perinteisesti minä laitan lähes aina ruoat, hoidan tiskit ja kannan päävastuun lapsen hoidosta. Mies tekee isommat autoremontit, huoltaa kodin laitteet ja seuraa sähkönkulutusta. Vaihdamme omiin autoihimme renkaat ja teemme perushuollot itse (öljyjen, tulppien, polttimoiden ja suodattimien vaihdot). Pihatyöt (esim. lumen luonti, nurmikon leikkuu, puiden pilkkominen) teemme yhdessä tai kumpi nyt sattuu ehtimään. Samoin siivouksen ja pyykit hoidamme useimmiten yhdessä vaihtelevalla työnjaolla. Olisin täydellisen tyytyväinen, jos mieheni olisi vielä hieman omatoimisempi lapsen kanssa, siivoaisi aktiivisemmin sekä omat että lapsen sotkut ja tarjoaisi herkemmin apua nähdessään, että minulla on kädet täynnä töitä. Itse taas voisin enemmän olla avuksi autojen kanssa.
En voisi kuvitellakaan eläväni miehen kanssa, joka olisi jäykästi perinteisten sukupuoliroolien kannattaja. En minä jaksaisi olla koko aikaa pelkästään pullantuoksuinen kotiäiti, miehen palvelija tai kodin hengetär. On ihanaa päästä välillä vaikka kolaamaan lunta tunniksi miehen touhutessa lapsen kanssa. Onneksi meillä tämä työnjako sujuu jo todella luontevasti, eikä kumpikaan kyseenalaista toisen haluja tai kykyjä osallistua kaikenlaisiin töihin.
Haluan kasvattaa myös lapsemme ymmärtämään, ettei ole olemassa mitään miesten ja naisten töitä. Kaikki osaaminen antaa eväitä tulevaisuutta varten eikä varmasti mene hukkaan. Toki lapsen kiinnostuksenkohteet otetaan myös huomioon, mutta välillä on hyvä oppia menemään mukavuusalueensa ulkopuolellekin. Meidän perheessä lasta kannustetaan omatoimisuuteen ja annetaan sukupuolesta riippumatta mahdollisuus kokeilla erilaisia asioita, onnistua ja erehtyä.
Ensimmäinen raskauteni oli yhtä helvettiä, eikä ainakaan vielä edes aika ole ehtinyt kullata muistoja. Fyysisesti raskaus oli ihan kohtalaisen helppo, en kärsinyt pahoinvoinnista tai joutunut jäämään sairaslomalle raskauden takia. Henkisesti olin aivan hajalla. Vauvan tulo ahdisti ja kaduin koko päätöstä ryhtyä äidiksi. Raskauden kokonaisvaltaiset vaikutukset sekä kehooni että mieleeni tulivat minulle järkytyksenä. Tunsin oloni lähes vammaiseksi varsinkin raskauden viimeisellä kolmanneksella. Toki olin perehtynyt paljon raskauden tuomiin muutoksiin jo etukäteen teoriassa, mutta eihän sitä kukaan voi aivan täysin ymmärtää ilman omaa kokemusta. Kenties syömishäiriötaustastani johtuen olin erityisen ahdistunut painonnoususta, pieniksi käyvistä vaatteista ja entisestäänkin paisuneesta ulkomuodostani. Jopa vauvan liikkeet alkoivat ärsyttää loppua kohden. Vauva oli erittäin vilkas liikkuja ja tuntui, kuin olisin sisäisillä mustelmilla niistä jatkuvista potkuista. Viimeiset 1,5 kuukautta odotin vain kuumeisesti synnytyksen alkamista, mutta yliajallehan se lopulta meni.
Tultuani toisen kerran raskaaksi ajattelin voivani jopa hieman nauttia ajasta, sillä olin tällä kertaa huomattavasti paremmin valmistautunut raskauteen ainakin henkisesti. Mielialani on pysynytkin suht tasaisena, vaikka ärsyynnyn kyllä selvästi raskautta edeltävää aikaa helpommin. En ole kuitenkaan katunut tätä kertaakaan kuten tein ensimmäisessä raskaudessa. Vaikka tämä raskaus onkin lievää fyysistä rajoittuneisuuttani lukuunottamatta mennyt ihan mukavasti, niin en kyllä voisi allekirjoittaa tuota otsikossa esiintyvää kliseetä missään olosuhteissa. Joko raskaus ei vain sovi minulle tai sitten olen yksinkertaisesti asennevammainen, mutta ei tästä kivaa saa tekemälläkään! Synnytys on ihan pikkujuttu tähän 40 viikon vankila-aikaan verrattuna. Ihan hirveää, kun ei pysty tai saa tehdä sitä mitä haluaisi! Haaveeksi jäävät pitkät reippailuhetket aurinkoisessa kevätsäässä, kun alapäätä vihloo vähänkin kovemmassa vauhdissa ja eläkeläiset painelevat täysillä ohi. Töitäkin tekisin mielelläni vaikka synnytykseen asti, mutta työni luonteesta johtuen se ei vain ole fyysisesti mahdollista.
Pakko tähän on kuitenkin lisätä pieni positiivisuuspläjäys perään, ettei mene ihan valittamiseksi. Olen selättänyt jo suurimman osan raskausviikoista ilman henkilövahinkoja. Saan koko tulevan kesän, syksyn ja loppuelämän aikaa kuntoilla vaikka veren maku suussa, eikä ainakaan raskaus ole hidastamassa vauhtiani. Nämä viimeiset viikot kun vielä kestän, niin kolmannelle kierrokselle ei enää tarvitse lähteä.
Koskaan ei sovi julkisesti tunnustaa, että kaipaisi aikaa ennen äitiyttä. Siinä leimautuu välittömästi sydämettömäksi ja lapsiaan vihaavaksi luonnonoikuksi, joka ei olisi edes ansainnut lisääntyä. Selvennettäköön siis heti tähän alkuun, että rakastan lapsiani (kyllä, myös tätä kohdussani elävää) niin paljon, ettei sille löydy sanoja. Olen valmis luopumaan kaikista omista haaveistani ja omaisuudestani, jos se on lasteni hyvinvoinnin takaamiseksi välttämätöntä. Antaisin vaikka henkeni heidän puolestaan.
Siitä huolimatta kaipaan välillä vapauttani, siis aikaa ennen lapsia. Jos nyt saisin päättää, niin en olisi koskaan alkanut lisääntymään tai ainakin olisin lykännyt sitä pidempään. Toisaalta taas olen ihan tyytyväinen tähän, että hankin lapseni keskimääräistä nuorempana. Siinä vaiheessa, kun suurin osa ikätovereistani kärsii univeloista vaippaikäisen kanssa, ovat omat lapseni jo vähintään esikouluikäisiä. Kaikessa on puolensa. Vapaudenkaipuuni on kuitenkin kasvanut ajoittain vähän järjettömiinkin mittasuhteisiin ja minun on välillä vaikea nauttia juuri tästä hetkestä. Tiedän, että lapset ovat vain hetken pieniä ja tulen todennäköisesti vielä kaipaamaan tätä aikaa joskus. Silti odotan kuumeisesti, että lapset kasvaisivat ja elämämme muuttuisi edes hieman vapaammaksi.
Vaikea edes kuvitella, kuinka paljon helpompaa olisi, kun ei tarvitsisi suunnitella elämää päiväuniaikojen, uhmaikäisen kiukkukohtauksien tai kolmen tunnin välein toistuvien ruokailujen mukaan. Puhumattakaan siitä, että voisimme miehen kanssa lähteä vaikka illanviettoon (tai edes ruokakauppaan) kahdestaan ilman sen suurempia suunnitelmia ja lapsenhoitajan varaamisia. Jo ruoan syöminen lämpimänä ja keskeytyksettä tuntuu nykyään ylellisyydeltä. Vessaan pääsen välillä jo yksinkin, vaikka usein oven takana vaativa koputus ja huuto pistääkin suoriutumaan reissusta vauhdilla. Kummasti sitä oppii arvostamaan yksinkertaisiakin asioita ihan eri tavalla, kun on nähnyt kuinka hankalaksi kaikki voi muuttua.
Meni aika pitkään ennen kuin edes raaskin antaa lasta hoitoon paria tuntia pidemmäksi ajaksi. Olen lisäksi tosi huono pyytämään apua varsinkaan lapsenhoidossa. Tuntuu vastuuttomalta työntää oma lapsi toisten vaivoiksi, vaikka varsin hyvin tiedän ainakin lapsen isovanhempien nauttivan kovasti pikkuisen kanssa olemisesta. En siltikään ole kehdannut pyytää hoitoapua enempää kuin kerran kuukaudessa, ellei ole ollut aivan pakko. Palkattu lastenhoitaja voisi säästää minut omantunnontuskilta, mutta parempi lapsen on mielestäni olla tuttujen (ja ennen kaikkea luotettavien) ihmisten hoivissa, kun kerran sellainenkin mahdollisuus on olemassa. Mitähän anoppi mahtaisi sanoa, kun ensi kerralla työntäisin viisikymppisen kouraan kiitoksena lapsenhoidosta?
Lapsen ollessa ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa muistan vain kuinka huumaava se vapaudentunne oli. Perhoset pyörivät vatsassa, olo oli epätodellinen ja silmänikin kostuivat liikutuksesta. Tuntui, kuin joku olisi nostanut aivan valtavan suuren lastin hartioiltani. Tarpeeseen tuli se vapaa-aika ja niin kyllä kaikki lapsivapaat hetket sen jälkeenkin. Minä en vain yksinkertaisesti jaksaisi sitä, että elämäni olisi joka hetki pelkkää äitiyttä. Tarvitsen lapsivapaani ihan siinä missä useimmat parisuhteessa elävät haluavat välillä tehdä asioita ilman kumppaniaan, eikä siitä mielestäni tarvitse kantaa syyllisyyttä. Hyvinvoiva äiti on lapsilleenkin huomattavasti parempaa seuraa kuin arkeensa kyllästynyt ja loppuunpalamisen partaalla kituutteleva ihmishirviö.
Äitinähän ei saa esimerkiksi avoimesti iloita omasta ajasta ilman lasta. Äitinä omat tarpeet ja vapaa-aika vain katoavat, koska äitien tulee elää ainoastaan lapsiaan varten. Lapsen ollessa sukulaisilla hoidossa odotetaan äidin kysyvän kuulumisia vähintään pari kertaa päivässä. Väsymyksestä tai kotiäitiyden raskaudesta ei kannata mainitakaan, koska: ”Kyllähän se naapurin Helvikin hoiti 50-luvulla valittamatta neljä koliikkivauvaa vuoden ikäeroilla, piti vielä kodin kunnossa ja lypsi lehmätkin siinä sivussa.” Jos haluaa kerätä itselleen ennätysmäärän murhaavia katseita, niin kannattaa lähteä baariin raskausvatsan kanssa. Lapsen syntymäpäiväkutsujen järjestäminen onkin sitten ihan oma lukunsa. Kaikki äidithän luonnollisesti rakastavat kutsujen järjestämistä ja vieraiden hyysäämistä. Auta armias, jos lapsen syntymäpäiviä ei juhlisteta ollenkaan! Äitien alkoholinkäytöstä en viitsi edes vaivautua kirjoittamaan. Sehän on ihan päivänselvä asia, että vain miesten on hyväksyttävää lähteä ryyppäämään jättäen puolisonsa kotiin hoitamaan lapsia.
Kauhistelijoita ja neuvonantajia riittää aina, oli kyse sitten lapsen nukkumaanmenoajoista tai raskaudenaikaisesta ruokavaliosta. Aina löytyy äitejä, jotka pitävät omia tapojaan ainoina oikeina ja itseään muita parempina. Se on sitten ihan jokaisen oma asia, kuinka paljon antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan toimintaansa. Itse päästän suurimman osan neuvoista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toki välillä saatan kysyäkin muiden mielipiteitä hankalissa tilanteissa, mutten tietysti silloinkaan ihan purematta niele mitä tahansa vinkkejä. En koe syyllisyyttä siitä, että toimin tietyissä asioissa eri tavalla kuin ”kaikki muut äidit”, eikä minulla ole mitään tarvetta todistella kenellekään paremmuuttani vanhempana. Riittää, että tiedän itse omat vahvuuteni ja heikkouteni, ja muutan toimintatapojani, jos koen sen tarpeelliseksi. Nähdessäni lapseni voivan hyvin ja kehittyvän normaalisti voin olla aivan tyytyväinen itseeni ja valintoihini.
Pakko myöntää, että olen aina halunnut rikkoa vanhoja kaavoja vähän joka asiassa ja suorastaan nauttinut erilaisten toimintatapojeni aiheuttamista reaktioista kanssaihmisissä. Eihän joku välttämättä edes tajua, kuinka erilaisilla tavoilla asioita voi tehdä, jos kaikki vain kiltisti toimivat yleisten odotusten mukaisesti. Eivät kai kaikki edes uskalla aina toimia omalla tavallaan, vaikka haluaisivatkin. Se on kyllä todella surullista. Minulle on ihan se ja sama, kuinka paljon selkäni takana juorutaan ja kauhistellaan. Mielenkiinnolla olen odottanut, koska joku tulisi ihan suoraan kyseenalaistamaan valintani ja kysymään niistä tarkemmin. Eipä ole ketään näkynyt.
En nuorempana haaveillut äitiydestä, vaan pidin lasten hankkimista täysin järjenvastaisena toimintana. Tuosta järjenvastaisuudesta olen kyllä samaa mieltä edelleenkin, enkä suoraan sanottuna suosittelisi lasten hankkimista kenellekään. Tiesin (ja tiedän) elämän olevan paljon helpompaa ilman lapsia. Olin täysin varma, etten tulisi koskaan vinksahtamaan niin pahasti, että haluaisin äidiksi. En pidä itseäni vieläkään erityisen lapsirakkaana ihmisenä, ja tunnen oloni luontevaksi vain muutaman tietyn lapsen seurassa. Äitiys on tosin herättänyt minussa jonkin alkukantaisen suojeluvietin kaikkia maailman lapsia kohtaan, ja aistini herkistyvät nykyään välittömästi kuullessani lapsen itkua. Ennen se lähinnä ärsytti.
Mikä sai muuttamaan mieleni? No vauvakuume. En edes tunnista itseäni noilta ”kuumeiluajoilta”, jolloin juoksin ympäri kirpputoreja hypistelemässä (ja jopa ostamassa) vauvanvaatteita, lainasin kirjastosta kaikki aiheeseen liittyvät kirjat, liityin vauvafoorumeille ja osallistuin esikoistaan yrittävien keskusteluryhmiin. Olin suoraan sanottuna sekaisin kuin seinäkello, eikä päässäni pyörinyt mitään muuta kuin vauvat ja toive raskaudesta. Mieheni ei pistänyt vastaan ja jo muutaman kuukauden kuluttua olinkin raskaana. Juuri noihin aikoihin vauvakuumeni oli alkanut jo hiipua ja hieman epäröin koko päätöstä. Ehkä siksi tulinkin juuri silloin raskaaksi, kun en enää toivonut sitä niin hartaasti ja stressannut asiaa kellon ympäri.
Koko odotusaika meni aivan järkyttävässä henkisessä myllerryksessä. Olin toki hetkittäin iloinen ja toiveikaskin, mutta suurimman osan ajasta lähinnä paniikissa. Olisin niin mielelläni vain perunut koko raskauden ja palannut takaisin entiseen, helppoon elämääni. Pelkäsin, ettei minusta olisi äidiksi, koska tuleva vastuu tuntui aivan liian suurelta kannettavakseni. Mieltäni ahdistivat ajatukset mahdollisesta erosta, vuorokaudet läpeensä huutavasta koliikkivauvasta, kätkytkuolemasta, jatkuvasta huolesta, huumeisiin sortuvasta teinistä jne… Nyt olen jo ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että niin äidiksi tulemiseen kuin itse vanhemmuutenkin liittyy aina pelkoja. Se vähän niin kuin kuuluu asiaan. Toki pelot muuttuvat lapsen kasvaessa ja toivottavasti myös helpottuvat jossain vaiheessa. Toisen lapsen odotuskin on jo sujunut paljon tasaisemmin kuin ensimmäisen. Toki kaiken aloittaminen alusta jännittää ja hieman ahdistaakin, mutta tällä kertaa katson kuitenkin tulevaisuutta suht luottavaisin mielin. Eipä ne asiat yleensä panikoimalla paremmaksi muutu.
Millainen äiti minusta sitten tuli? En kokenut mitään suurta euforiaa tai rakkauden huumaa heti lapseni synnyttyä. Olin lähinnä helpottunut pitkän synnytyksen loppumisesta ja hieman häkeltynyt siitä pienestä ruttunenäisestä rääkyjästä. Olin aluksi ihan hukassa vauvan kanssa, ja mieheni joutui hoitamaan esimerkiksi vauvan kakkavaipan vaihdon ja pyllyn pesun hyvän aikaa ennen kuin rohkaistuin itse yrittämään. Vauva-aikana se olin minä, joka hermostuin helpommin lapsen huutoon ja tunsin oloni todella avuttomaksi, kun välillä mikään hyssyttely ei tuntunut auttavan. Rakkauteni lasta kohtaan kehittyi hiljalleen lapsen kehittyessä, ja nyt en voisi enää kuvitella voivani rakastaa mitään muuta maailmassa näin ehdottomasti ja täydellä sydämellä.
Olen kuullut olevani itsevarma äiti. Minulla on selkeä linja siinä, kuinka haluan lapseni kasvattaa ja pidän kiinni päätöksistäni muiden mielipiteistä riippumatta. Asetan selkeitä rajoja ja kannustan lasta omatoimisuuteen. Olen lapsenmielinen, joten minun on helppo lähteä mukaan leikkeihin ja ymmärtää pienen ihmisen ajatusmaailmaa. Osoitan paljon hellyyttä ja kehun lastani päivittäin. Olen turvallinen vanhempi, enkä hyväksy fyysistä tai henkistä väkivaltaa lapsen kasvatuksessa. Otan herkästi selvää mieltäni askarruttavista asioista ja tietojeni karttuessa muutan tarvittaessa omia toimintapojani paremmiksi. Pyrin yksinkertaisesti olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni.
Positiivinen raskaustesti riitti sentään katkaisemaan alkoholinkäyttöni ja onnistuin pitämään sen suhteen tiukan linjan koko raskauden ajan. Tämä päätös oli minulle ilmeisesti niin itsestäänselvä jo kauan ennen lapsen haluamista, etten edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Ehkä kuukausi tai kaksi meni lapsen syntymästä, kun kävelimme mieheni kanssa kaupassa siiderihyllyn ohi ja tilaisuus teki varkaan. Mieheni oli heti hyvänä tukena: ”Voithan sä nyt pari ottaa.” Kyllä alkoholisti alkoholistin tuntee.
Erään hyvin kostean baari-illan päätteeksi nuokuin sängyn laidalla vauva rinnallani. Olin niin itsekäs ja juovuksissa, etten jaksanut käydä keittiössä lämmittämässä korvikemaitoa nälkäiselle lapselleni. En sitten viitsinyt edes herättää selvin päin olevaa miestäni hoitamaan hommaa, koska minun oli pakko saada tuntea oloni hyödylliseksi (lue: vähemmän syylliseksi) siinäkin kunnossa.
Mies kävi töissä ja minä hoidin vauvaa kotona. Sisäinen alkoholistini alkoi taas ottaa valtaa. Join lähes päivittäin ja olin usein humalassa mieheni saapuessa töistä kotiin. En kuitenkaan koskaan juonut niin paljon, etten olisi pystynyt huolehtimaan lapsestamme asianmukaisesti. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin alkoholin avulla jaksoin olla parempi äiti. Vauvavuoden jälkeen aloin saada juomistani edes sen verran hallintaan, että otin ensimmäisen annokseni yleensä vasta myöhään illalla tai parhaimmillaan lapsen mentyä jo yöunille. Olimme päättäneet jo ensimmäisen raskauden aikana yrittää myös toista lasta. Kun alkoholinkäyttömme oli ollut jo pitkään päivittäistä ja olimme lopen kyllästyneitä tilanteeseen, aloimme hiljalleen keskustella uuden raskauden mahdollisuudesta. Tiesin, etten saisi juomista loppumaan muuten, kuin tulemalla uudestaan raskaaksi. Olihan se todistetusti toiminut aiemminkin tehokkaimpana ”katkaisuhoitona” minulle. Onneksi tällä kertaa tärppäsi heti ja pian olinkin jo raskaana. Olin kieltämättä jopa vähän hämmästynyt, kuinka helposti alkoholista luopuminen kävi tälläkin kertaa. Myönnän, että mielitekoja on ollut ensimmäistä raskausaikaa enemmän, mutta silti olen pysynyt päätöksessäni ja siitä voin olla ylpeä.
Tiedostan hyvin sen, etten välttämättä tule koskaan oppimaan alkoholin kohtuukäyttöä ja saan aina pelätä, koska ylitän sen näkymättömän rajan normaalin- ja liikakäytön välillä. Minulle varmaan ainoa oikea vaihtoehto olisi täydellinen absolutismi, mutta itseni tuntien voisin kuvitella totaalikieltäytymisen johtavan vain varmempaan retkahtamiseen ennemmin tai myöhemmin. Raskautta on vielä jonkin aikaa jäljellä, mutta sen loppuminen pelottaa minua jo nyt kovasti. Olen yrittänyt suunnitella raskauden jälkeiset rajani alkoholinkäytölle mahdollisimman selkeiksi, mutta silti pelkään. Rakastan kuitenkin lapsiani yli kaiken, enkä missään nimessä halua heidän koskaan kokevan oloaan turvattomaksi tai kiusalliseksi minun juomiseni (tai minkään muunkaan) takia. Uskon ja toivon hartaasti, että tämä ajatus auttaa minua selviytymään tulevista vaikeuksista voittajana.
En ollut alaikäisenä lainkaan kiinnostunut alkoholinkäytöstä, vaikka kaikki muut kaveriporukassani joivat enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Itselleni raittius alaikäisenä oli ennemminkin itsestäänselvyys kuin mikään erikoinen asia, mutta kanssaihmisissä se aiheutti välillä kummallisia reaktioita. Ensimmäinen poikaystäväni yritti jopa salaa juottaa minulle viinaa limun seassa kuvitellen, etten huomaisi hänen ”pikku jekkuaan”. Idiootti.
Lopulta hieman yli 18-vuotiaana päätin kokeilla. Halusin palavasti selvittää, mikä siinä juomisessa on olevinaan niin ihmeellisen hauskaa. Olin hyvin skeptinen, enkä todellakaan odottanut mitään mukavaa kokemusta. Valitsin kaupasta useita eri makuisia siidereitä ja maistelin niitä yksin kotona. ”Tavalliset nuoret” kai kokevat ensihumalansa kotibileissä tai kaupungilla kaveriporukassa, mutta jostain syystä olin tässäkin asiassa sen verran järkevä, että halusin aloittaa turvallisessa ympäristössä. Enhän voinut yhtään tietää, millaisen olotilan alkoholi minulle aiheuttaa ja kuinka pienestä määrästä humallun. Alkoholin kitkerä maku tuntui jopa noissa makeissa siidereissä kamalalta, enkä meinannut saada juomia millään alas. Muistan, kuinka pääni alkoi tuntua sumuiselta ja tasapainoni heikentyi. Olisinkohan juonut edes kahta pullollista ensimmäisellä kerralla, mutta sekin oli mielestäni jo liikaa. En nauttinut lainkaan siitä olosta, mutta jatkoin silti kokeiluja. Eikä mennyt aikaakaan, kun jo ensimmäistä kertaa oksensin vessassa varmana siitä, että kuolen siihen paikkaan. Enpä kuollut vielä niinä kymmeninä seuraavina kertoinakaan, mutta opin kyllä lopulta tunnistamaan rajani.
Meni vielä vuosia eteenpäin niin, että olin lähes aina selvin päin muiden juhliessa. Viihdyin kuskin ominaisuudessa ja join itse vain harvoin. Ottaessani otinkin sitten oikein olan takaa, josta seurasi usein ylilyöntejä ja harkintakykyni katosi välillä täysin. Ajoin useita kertoja humalassa autoa ja kerran jopa päästin alaikäisen, pilvessä olevan ystäväni autoni rattiin, koska olin itse liian kännissä kyetäkseni ajamaan. Saan olla todella kiitollinen, ettei mitään koskaan sattunut. Olisi epäilemättä ollut tarpeen jäädä heti ensimmäisellä kerralla poliisin haaviin, niin olisin ehkä tajunnut toimintani vakavuuden. Näitä idotismin multihuipentumia oli kuitenkin useita, enkä jäänyt kertaakaan kiinni.
Alkoholinkäyttöni alkoi lisääntyä selvästi tavattuani nykyisen mieheni. Hänelle oli ihan normaalia ottaa pari olutta grillatessa, yksi ruoan kanssa ja muutama pihatöiden lomassa. Olin tottunut näkemään hyvin erilaista juomiskäyttäytymistä (kova känni kerran tai pari viikossa), ja tuollainen lähes päivittäinen tissuttelu oli minulle ihan uusi asia. Pian huomasin jo itsekin olevani lähes päivittäin humalassa. Saatoin ottaa ensimmäisen juoman jo aikaisin aamulla, nukkua välissä muutaman tunnin ja jatkaa taas. Kohtuus tuntuu asiassa kuin asiassa olevan minulle hyvin vaikea käsite, ja niinpä se mopo riistäytyi käsistä tälläkin kertaa. Kaikki ei voi olla ihan kunnossa, jos löytää itsensä vertailemasta eri alkoholijuomien litrahintoja suhteutettuna niiden alkoholimäärään samalla pohtien, mistä saisi halvimmat kännit.
Minun olisi varmasti helpompi rajoittaa alkoholinkäyttöäni, jos kärsisin edes joka toisen kerran jälkeen krapulasta. Vaikka olen juonut satoja kertoja, niin selkeä krapula minulla on ollut arviolta vain alle kymmenen kertaa. Kävisin mielummin vaikka synnyttämässä, kuin kärsisin koko päivän kestävästä hillittömästä krapulasta. En ole myöskään koskaan menettänyt muistiani tai liikuntakykyäni, vaikka olen ollut sammumispisteessäkin monet kerrat. Ehkä minulle on vain ”siunaantunut” erinomaiset alkoholistin geenit.
Biologinen isäni oli alkoholisti, joka päätyi lopulta itsemurhaan. Minulla ei ole mitään muistikuvia hänestä, sillä epäluotettavuutensa takia äitini ei voinut antaa minua hänelle hoitoon, ja siitä syystä olen nähnyt tuon miehen viimeksi taaperoikäisenä. Onneksi äitini löysi pian rinnalleen uuden miehen, oikean isäni, joka kasvatti minut tasavertaisena tyttärenään sisarusteni rinnalla.
Jouduin jo hyvin pienenä näkemään alkoholinkäytön nurjat puolet. Pelkäsin isoisääni ja setääni heidän ollessaan humalassa. Tarkemmin ajatellen taisin pelätä tai vähintäänkin arastella kaikkia selvästi päihtyneitä ihmisiä (omia vanhempiani lukuunottamatta) riippumatta siitä, olivatko he hyväntuulisia vai eivät. Minulle ei siis kuitenkaan ole koskaan tehty mitään pahaa, uhkailtu tai peloteltu tarkoituksella. Pelkästään humalaiset kasvot ja kovaäänisyys riittivät saamaan minussa aikaan voimakasta turvattomuuden tunnetta. Vielä tänä päivänäkin tunnen oloni epämukavaksi tietyn tyyppisten humalaisten seurassa varsinkin ollessani itse selvin päin.
Kotona oli aina hyvä olla. Koska tahansa sai soittaa vanhemmille, jos alkoi pelottaa. Joka kerta tultiin hakemaan kellonajasta riippumatta, kerran jopa taksilla. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoholi hiipi myös kotiimme, paikkaan, joka siihen asti oli tuntunut parhaalta mahdolliselta turvapaikalta. Pahimpana pelon hetkenä on mieleeni jäänyt kerta, kun vanhemmat olivat lähteneet baariin ja kirjoittaneet vain lapun keittiön pöydälle puhelinnumeron kera. Syystä tai toisesta joku meistä heräsi yöllä ja pelästyimme todella paljon. Minun piti vanhimpana yrittää rauhoitella pienempiä ja yrittää saada vanhempia puhelimella kiinni. Muistan itsekin pelänneeni todella paljon, mutten tietenkään voinut näyttää sitä nuoremmille sisaruksilleni.
Setäni oli kerran kylässä ja heräsin isäni mentyä jo nukkumaan. Näin äitini ottavan sedältäni suihin ja pakenin pian takaisin huoneeseeni, ettei minua huomattaisi. Isänikin havahtui jonkin ajan päästä hereille ja huudon määrästä päätellen tajusi, mitä hänen selkänsä takana oli puuhattu. Toista samankaltaista tilannetta todistin, kun äitini eräänä viinanhuuruisena yönä nuoleskeli kiihkeästi isäni hyvän ystävän kanssa. Kerran äiti sai loistoajatuksen lähteä kännissä auton rattiin, jolloin jouduin soittamaan poliisit perään. Stereot ovat lentäneet parvekkeelta muistaakseni useampaankin otteeseen. Meitä lapsia on jo hyvin nuorina käytetty öisien riitojen sovittelijoina. Koskaan ei voinut nukkumaan mennessä tietää, herääkö muutaman tunnin päästä huutoon ja paukkeeseen. Teini-ikäisenä ja siitä eteenpäin jouduin varsinkin kesälomien aikaan häpeämään monet kerrat humalaisia vanhempiani. Koskaan ei tiennyt kavereita kotiin tuodessaan, että millaiset bileet on vastassa.
Tänä päivänä osaan jo löytää noistakin ajoista jotain positiivista: Vanhempani eivät olleet mitään rappioalkoholisteja ja joivat pääasiassa vain keskiolutta. Molemmat kävivät töissä ja meistä pidettiin aina huolta. Kaikkien kaverit ja kumppanit olivat meille tervetulleita, emmekä koskaan kokeneet väkivaltaa. Valitettavasti on monia alkoholistien lapsia, joiden tilanne on huomattavasti pahempi…
Olen kärsinyt useista mielenterveyden ongelmista, kuten vaikeasta masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja niihin liittyvästä ahdistuksesta, syömishäiriöstä ja alkoholismista. Hoitoa olen saanut pääasiassa vain masennukseen ja ahdistukseen, mutta viimeisestä hoitojaksosta on jo vuosia aikaa enkä ole kärsinyt ainakaan masennusoireista pariin vuoteen. Olen oppinut ainakin jossain määrin hallitsemaan mieltäni ja tunnistamaan oireet ajoissa, enkä ole enää kokenut hoitoa tarpeelliseksi. En osaa oikein itsekään sanoa, miksi mieleni tuntuu olevan keskimääräistä herkempi sairastumaan. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen päätynyt vain siihen tulokseen, että minulle nyt sattui osumaan ne huonoimmat geenit mielenterveyden kohdalle.
Syömishäiriö kummittelee vieläkin välillä pääni sisällä, mutta siellä se on myös toistaiseksi pysynyt eikä vaikuta elämääni ainakaan selkeästi. Myönnän tosin, että suhtautumiseni ruokaan on kieroutunut, mutta sitä se on mielestäni ollut jo kauan ennen diagnoosiani. Lapsuuteni juhlista ja kyläreissuistakin on päällimmäisenä jäänyt mieleeni niissä tarjotut ruoat, eikä tämä ainakaan omasta mielestäni ole aivan normaalia. Satoja kertoja olen ruokkinut tunteitani, juhlistanut sillä iloisia hetkiä ja turruttanut pahan mielen. Olen rääkännyt elimistöäni naurettavan pienillä kalorimäärillä, juossut veren maku suussa aamuviideltä, ahminut ja oksentanut. Vasta äitiyden myötä tulin hieman armollisemmaksi kroppaani kohtaan, sillä kykenihän se sentään kantamaan lasta yhdeksän kuukautta, synnyttämään ja tuottamaan ravintoa vauvalle. Kaiken järjen mukaan kehoni toimii siis juuri siinä tehtävässä, mihin se on luotukin. En ole iloinen varsinkaan löystyneistä rinnoistani, jotka entisessä täydellisyydessään olivat suuri ylpeydenaiheeni, mutta pystyn sentään elämään asian kanssa ja hyväksymään muutoksen.
Suurin ja elämääni rajoittavin ongelma on vielä sosiaalisten tilanteiden vaikeus ja niiden mukanaan tuoma ahdistus. Minulla on perheeni lisäksi enää todella vähän sosiaalisia kontakteja ja vain yksi ystävä. En usko, että voisin enää oppia luottamaan kehenkään uuteen ihmiseen. En osaa ”small talkia”, vaan pakenen herkästi kovan kuoreni alle uusien ihmisten keskellä. Ennen höpötin seurassa kuin seurassa sen kummemmin miettimättä, mutta nykyään olen mielummin hiljaa kuin otan riskin kuulostaa typerältä. Menen helposti sekaisin sanoissani, enkä osaa kommentoida oikein mihinkään mitään. On kovin hankalaa pitää kontaktia keskustelukumppaniin, jos aivot käskevät samaan aikaan vain paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ahdistus iskee välittömästi, jos kuulen sanan ”ryhmätyö”. Julkisilla paikoilla en koskaan huomaa ketään tuttuja, koska kuljen omassa näkymättömässä ”putkessani” katsekontakteja vältellen. Minusta on aivan käsittämätöntä, miten joku voi esimerkiksi ruokakaupassa avata keskustelun tuikituntemattoman kanssa säästä tai vaikka omenalajikkeista.
Sosiaalisesta ”rajoittuneisuudestani” huolimatta olen kuitenkin aina rakastanut esiintymistä, vaikka se välillä kovasti jännittääkin. Minulle ei myöskään tuota ongelmia esimerkiksi pyytää myyjältä apua kaupassa tai hoitaa asioita puhelimitse. Tiedän myös tulevani huomattavasti helpommin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Uusia miestuttavuuksia kohdatessani saatan tuntea oloni kohtalaisen rennoksi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Syitä tähän on tosin helppo löytää: ei-niin-naisellinen persoonani, ”miehinen” huumorintajuni ja keskivertonaista suurempi kiinnostukseni ”miesten juttuja” kohtaan.
Olen ollut yli kymmenen vuotta elämästäni parisuhteissa. Yhtä lukuunottamatta jokainen suhteeni on ollut vakava ja sisältänyt myös yhdessä asumista. Lyhyiden sinkkupätkien aikana olen epätoivoisesti hakenut huomiota milloin keneltäkin kaksilahkeiselta, ajautunut epätyydyttäviin irtosuhteisiin ja sekoillut myös varattujen miesten kanssa. Uskallan myöntää saaneeni jopa jotain sairasta tyydytystä siitä, kun seurusteleva mies on pettänyt kumppaniaan minun kanssani.
Olin ennen tätä nykyistä ja pisintä suhdettani hyvin helposti ihastuvaa sorttia, enkä ole aina pysynyt vain omalla tontillani. Petin jokaista kumppaniani riippumatta siitä, kuinka hyvin he minua kohtelivat. Tuhosin elämäni rakkauden ja parhaan suhteeni hölmöilyilläni, enkä voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi. En tiedä, mikä sai minut lopulta muuttumaan, mutta en enää edes tunnista itseäni noilta ajoilta. Käyttäydyin oksettavasti, eikä tekojani voi mitenkään puolustella edes nuoreen ikääni vedoten. Toimin myös aina selvin päin eli en voi pistää käytöstäni känninkään piikkiin (jota pidän joka tapauksessa yhtenä naurettavimmista selityksistä pettämiselle).
Nykyinen mieheni on yhtä lailla pettänyt jokaista aiempaa kumppaniaan ja olemme puhuneet paljon luottamuksen merkityksestä parisuhteessamme. Olemme käyneet menneisyyden virheitämme yhdessä läpi ja sopineet tarkasti suhteemme pelisäännöistä jo alkumetreillä. Molemmille on selvää, ettei suhteemme voisi toipua pettämisen aiheuttamasta tuskasta, vaan edessä olisi väistämättä ero. Tieto lisää tuskaa, mutta loppupeleissä olen erittäin tyytyväinen siihen, että puhuimme avoimesti näistä asioista jo suhteemme alussa. Vaikka siitä seurasikin runsaasti (turhaa) epäluuloa ja mustasukkaisuutta molemmin puolin, niin tällä hetkellä voisin väittää keskinäisen luottamuksemme kasvaneen jo suurimpaan mahdolliseen mittaansa. Toki kaiken kokemani ja kuulemani jälkeen minusta tuskin koskaan tulee enää mitään sinisilmäistä idioottia, joka ei huomaisi varoitusmerkkejä pettämisestä ajoissa ja puuttuisi tilanteeseen heti. Uskon ja toivon kuitenkin hartaasti, ettei niin tulee kohdallamme käymään. Silti mielestäni ikinä ei kannata luottaa kehenkään niin paljon, että tuon luottamuksen rikkoutuminen voisi romahduttaa oman maailman (ja mielenterveyden) lopullisesti pirstaleiksi.
Minulla on aina ollut paljon tavoitteita ja unelmia. Salamannopeasti olen innostunut uusista asioista ja lähes yhtä nopeasti olen niihin kyllästynyt. Minun oli ennen helppo tehdä valintoja ja hetken päästä todeta ne vääriksi, muuttaa suuntaa vain epäonnistuakseni uudelleen. Mahdollisuuteni olivat rajattomat, sillä kaikessa siinä nuoruuden epävarmuudessanikin tunnistin keskimääräistä paremmat älynlahjani, jos nyt näin saa tässä vaatimattomuutta ihannoivassa kulttuurissa ääneen sanoa. Minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia ymmärtää uusia asioita ja pärjäsin koulussa vähintäänkin keskinkertaisesti jopa silloin, kun teinikapinassani yritin kaikin tavoin olla se luokan pahis, joka nukkuu tunneilla ja haukkuu opettajia. Kun on liikaa mahdollisuuksia ja potentiaalia lähes mihin vain, on se valitettavasti myös helppo heittää hukkaan.
Maailmani oli juuri niin mustavalkoinen, kuin murrosikäisen maailma voi vain olla, ja elämänasenteeni oli tiivistettynä: ”Kaikki tai ei mitään.” Olen aina ollut ylpeä oman tieni kulkija, ja epäilijät ovat saaneet mielipiteeni vain vahvistumaan. Edes kavereiden tai poikaystävän painostus ei saanut päätäni kääntymään tietyissä asioissa, joissa olin päättänyt toimia eri tavalla kuin ”kaikki muut”. Halusin hallita, kontrolloida pakkomielteisesti sekä itseäni että lähipiiriäni. Tunsin olevani muiden yläpuolella, halveksin juopottelevia ikätovereitani ja olin ylpeä siitä, kun itse kykenin hoitamaan päivittäiset velvollisuuteni ilman muiden apua. Valitettavasti tuo ylitsevuotava vastuullisuuteni teini-iässä vain siirsi kaikki tekemättä jääneet hölmöilyt muutamaa vuotta myöhemmäksi. Silloin sitä tulikin kokeiltua lähes kaikkea mahdollista ihan laittomuuksiin asti. Olin tuolloin todella sinisilmäinen ja valmis lähtemään mukaan lähes mihin tahansa saadakseni hyväksyntää ja ihailua. Vuoden-parin sisällä kärsin muun muassa vaikeasta masennuksesta ja päihdeongelmista. Näin jälkikäteen ajateltuna voin olla todella kiitollinen siitä, ettei itselleni tai silloisille ystävilleni koskaan sattunut mitään pahempaa ja rikosrekisterinikin pysyi onneksi puhtaana.
